Sensuurilukko

Tänään olen joutunut tosissani kamppailemaan itsesensuurin kanssa. Jokainen varmasti tietää tunteen, kun mieleen tulee hyvä idea, mutta jos sitä ei heti sano ääneen, ideaa alkaa arvioimaan. Tämä arviointi johtaa usein siihen, että ihminen torjuu idean tai muuten vähättelee sitä. Esimerkiksi jos olisin kirjailija ja saisin hyvän idean uuden kirjan juonesta. Alan pohtimaan juonta ja tajuaisin sen olevan liian tavanomainen, mielikuvitukseton ja todennäköisesti sen olisi jo joku tehnyt. Tämän itsesensuurin ansiosta kirja jäisi todennäköisesti kirjoittamatta. Voi tietysti olla, että saisin uuden paremman idean, mutta jos sitäkin sensuroisi samalla tavalla, tuskin sitäkään tulisi kirjoitettua.

Käyttäisin tästä termiä sensuurilukko. Sensuurilukko voisi myös olla muiden taholta tulevaa sensuuria tyrmäämisen muodossa. Kuinka moni on kokenut tilanteen, jossa on esittänyt idean, joka on tyrmätty? Varmasti lähes jokainen. Miksi toisten ideoiden tyrmääminen on niin helppoa? Monesti ei:n sanominen on helpompaa kuin toisen ideasta innostuminen. Innostuminen voi tarkoittaa sitä, että joutuu itse näkemään jatkossa vaivaa. Voisiko tyrmäämisen taustalla siis olla laiskuus? Ehkä. Taustalla voisi olla myös pelko. On paljon helpompaa tehdä asiat niin kuin ne on tehty, koska uudet asiat voivat tuntua pelottavilta. Uudet asiat voivat epäonnistua, jolloin ihminen mokaa. Nykyajan yhteiskunnassa mokaaminen ei ole sallittua. Sitä pitäisi välttää. Mokaaminen on noloa. Miksi, kysyn minä? Minä olen mokannut useasti, enkä ole sen huonompi ihminen. Mokaamisen kautta on joskus syntynyt jotain sellaista, mitä ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan. On vapauttavaa saada mokata, koska kaikessa ei kuitenkaan voi onnistua.

Mokaamisesta ja itsesensuurista kertoo paljon myös se, kuinka helposti tulee ajatelleeksi arkipäiväisissäkin asioissa sitä, mille minä nyt näytän? Entä mille minä kuulostin? Sanoinkohan jotain typerää?

Mieti pientä lasta tai jotain lemmikkiä. Ne varastavat aina shown. Niiden touhuja seurataa ja he ovat hyvin kiinnostavia katsella. Pienet lapset eivätkä lemmikit mieti sitä, että millehän minä nyt näytän kun ryömin täällä lattialla? Tai mitähän nuokin minusta nyt ajattelee, kun maistan tuota lelun kulmaa?

Minä ainakin olen alkanut purkaa omaa sensuurilukkoani. Se olkoon osa minun elämänmuutosta. Tämä ei tarkoita minkäänlaista hälläväliä -asennetta, vaan ennemminkin sitä, että olen itselleni lempeämpi. Suon itselleni mahdollisuuden olla pingottamatta ja stressaamatta turhista.